Tähän alkuun pieni varoitus:
Kirjoitus on lojunut luvattoman kauan raakileena luonnoksissa, joten teksti saattaapi olla hivenen pitkä :-D
Vuosi 2017 toi mukanaan niin iloa kuin surua. Syntymää sekä kuolemaa. Näyttelyissä tai muissa harrastustoimissa emme käyneetkään. Ne on nyt jääneet hieman muiden arjen askareiden "alle" jos näin voi sanoa. Ja myöskin tällä hetkellä tuntuu että on niin paljon kaikkea muutakin kuin näyttelyissä pönöttäminen. Liikaa kaikkia keskeneräisiä projekteja jotka yritän saada tänä vuonna valmiiksi. Uudenvuodenlupaukseni olikin että saatan keskeneräiset projektit loppuun ennenkuin aloitan uusia. Olen valitettavasti luonteeltani sellainen säheltäjä että aloitan yhtä, sitten teenkin toista ja eka hieman tuppaa unohtumaan.
Viime vuonna ehdottomasti iloisin asia oli Zaran ja Ykän pentujen Maikin, Paavon ja Ellin syntyminen (heidän kuulumisiaan voit lukea edellisestä kirjoituksesta :-) ). Vaikka pentuhommat ottaa kasvattajasta itsestään melkoisen paljon, se myös antaakin rutkasti takaisin. Pentujen kehitystä on aina ihana ja mielenkiintoinen seurata. Eikä toki se mielenkiinto lopu vielä uuteen kotiin muuttamisenkaan jälkeen. Minua piristää hirmuisesti pentujen kuulumiset sekä kuvat. Ihana nähdä millaisia pennuista kasvaa ja kehittyy. Paavollakin jo koipi nousee, tästä varmasti on malliesimerkki Uunolle kiittäminen, Ellistäkin tuli "iso tyttö" juoksujen alettua. Maikki se on vaan Maikki edelleen, yhtä pentumainen hassutapaus, ei merkkejä aikuistumisesta :-D
Mitenkäs se sanonta menikään, ei elämää ilman kuolemaa? Laumamme vanhin, ensimmäinen kiinanharjakoirani, Elmo (Calibra's Wuff I'm Puff) siirtyi ajasta ikuisuuteen lokakuussa 13v ja 5kk iässä. Heinäkuussa Elmolla todettiin sydänvika, johon aloitimme lääkityksen. Lääkityksellä Elmo sai vielä muutaman kuukauden lisäaikaa, mutta lopulta sairaus vei voiton eikä lääkityksestä saatu enää riittävää vastinetta.
Haikeuttakin on ollut ilmassa. Jonkinlaista luopumista sekin kun tekee päätöksen jättää joku koira pois jalostuksesta. Klaarasta (Taran Maskin Klaara) olen haaveillut itselleni jatkoa. Pitkien pohdintojen jälkeen kuitenkin päätin että Klaaraa ei enään asuteta. Ja samalla mahdollisesti myös olen haudannut "tulevaisuuden pystiffi"-haaveet. Mutta en sano ei koskaan. Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, tällä hetkellä kuitenkin on vahva fiilis että Klaara on tällä erää ensimmäinen ja viimeinen. Mutta kuten aiemmin totesin,en sano etteikö ehkämahdollisesti joskus tulevaisuudessa. Riippuu paljon mihinkä suuntaan rotu on menossa. Tällä hetkellä pidän siis sormet ja varpaat ristissä että asioihin tulisi joku tolkku hienoa rotua ajatellen.
Tämä talvi on ollut aivan ihana! Lunta on piisannut, pakkastakaan ei ole ollut liiaksi (pysynyt oikeastaan mukavan maltillisena, paitsi nyt tällä viikolla yöpakkaset ovat olleet kovempia). Onneksi muutaman viime "talven" säät eivät ole yltäneet tälle talvelle, ei loskaa, kuraa eikä pimeyttä!
Vuosi 2018, mitäs meillä on jo tapahtunut ja mitä uusi vuosi tuo tullessaan?
Tammikuussa Molla ja Maikki matkasivat hammaslääkäriin. Mollalta poistettiin yksi hammas, Maikilta 2 maitokulmuria sekä muutamia jo heiluvia maitohampaita. Eilen Klaarakin kävi lääkärissä. Muistaakseni olen kirjoitellut Klaaran närästyksestä, mutta kertaanpa hieman. Syyskuussa 2017 Klaaraa närästi ja korvensi sen verran kovasti että huomasin neidin olevan kipeä. Klaara ei näytä kipuaan kuin pienillä eleillä, joten minun on oltava skarppina mikäli epäilen jonkin olevan vialla. Se oli sunnuntai-päivä kun Klaaran kipu oli yltynyt (mm. rauhaton, kuolasi paljon, joi vettä) soitin päivystykseen ja kerroin närästys-epäilyistäni. Saimme vinkin koirille sopivasta reseptivapaasta närästyslääkkeestä (Antepsin), jota sitten lähdin hakemaan reilun 50km päästä Apteekista. Antepsin auttoi nopeasti Klaaran olemiseen. Seuraavana päivänä kun Maikki käväisi rokotuksilla, kyselin närästyksestä eläinlääkäriltä ja saimme ohjeeksi syödä Antepsinia 2-vkn kuurin ja jos siitä ei ole hyötyä, tutkittaisiin lisää. Kuuri syötiin ja se auttoi.
Tähän väliin huomautan, että ennen syyskuuta Klaaraa oli aina välillä närästänyt satunnaisesti. Närästys oli kuitenkin mennyt nopeasti ohitse, eikä ollut yltynyt samanlaiseksi kuin mitä syyskuussa. Samanlaista pientä närästystä muistelisin että olisi ollut tässä välissä (syyskuu 2017-helmikuu 2018), mutta niistä on selvitty kotikonstein.
Helmikuussa närästys taas alkasi vaivaamaan Klaaraa, ei kuitenkaan yltynyt kivuliaaksi kuitenkin nousuja oli useammin, joten päätin että asiaa aletaan nyt selvittämään eläinlääkärin kanssa. Varasin ajan sellaiselle klinikalle, jossa mahdollisesti voisi suorittaa vatsalaukun tähystyksen. Eilen sitten oli tämä terveystarkastusaika. Klaarasta otettiin verinäytteitä, jotka lähetettiin Saksaan ja sieltä toivottavasti tulokset tulevat huomenna. Verikokeesta pitäisi näkyä mm. vatsahappojen tilanne, joten odottelemme huomiseen vaivan varmistumista. Eläinlääkäri kuitenkin vahvasti epäili että Klaaralla olisi ärtynyt ruokatorvi. Syömme tuloksiin asti Antepsinia ennen ruokailuja ja tulosten tullessa sitten katsomme tilannetta uudestaan.
Oireiden helpottamiseen sekä osana hoitoa, on ilmeisesti myös stressin vähentäminen ympäristöstä. Nytkun olen ajatellut näitä närästys-asioita taaksepäin niin tokihan meillä on ollut stressiä. Tai oikeammin minulla. Ja harmikseni, tai noh "harmikseni", Klaara lukee tunnetilojani ihan liian hyvin. En voi häneltä peitellä negatiivisia tuntemuksia naamioiden ne hymyyn ja lepertelemällä. Ei, Klaara näkee minun sisimpääni, naamioiden taakse.
Syyskuussa juurikin minua stressasi Elmon tilanne. Kunto alkoi silloin menemään alamäkeen ja tokihan se jos mikä on stressaavaa kun tietää ja pelkää yhteisen ajan olevan vähissä.
Kieltämättä myös tuo ihmislapsi, reilu 2-vuotias taapero, ei varmasti helpota aina Klaaran stressaamista. Pojankoltiainen kun on kova pitämään meteliä sekä juoksemaan ympäri kämppää, kiipeilemään sekä pomppimaan sohvilla ja nyt uutuutena on ollut mukava häiritä koirien unta esimerkiksi puhaltamalla naamaan. Ja ei, meillä ei ole tämä sallittua mutta en millään ehdi joka paikkaan, joten tämä kennelmamma ei myöskään aina ole niin stressisignaaliton ojentaessaan jälkikasvuaan. Esiteini-ikäinenkin saa välillä aiheutettua harmaita hiuksia, 10-vee kriisiä poteva poika myös tekemättömien koulujuttujensa kanssa ei aina ole niin iloinen asia. Joten kyllä, meillä on stressiä. Mutta mitenkä sitä saisi helpotettua? Tähän otan vastaan niksejä, mikäli teiltä lukijoilta löytyy jotain jippoja.
Eläinlääkäri suositteli kokeilemaan Adaptil (D.A.P)-haihdutinta. Myönnän, olen ollut aina tuota härveliä kohtaan hieman skeptinen (toimiiko se oikeasti, siis ihan oikeasti?), mutta koska nyt olen avoin kokeilemaan kaikkea, tulee meille tuollainenhaihdutin ja voisin siitä sitten kirjoittaa postauksenkin :-)
Googlettelin tuota haihdutinta ja koin valaistumisen, sehän saattaisi helpottaa meidän muidenkin koirien sielunelämää. Esimerkiksi Aada pelkää kovaa pauketta (esim. ampuminen, ilotulitteet, ukkonen), joskin nyt iän myötä kuulokin on selkeästi alkanut olemaan valikoivampi (vaiko huonompi...), mutta ehdottomasti kokeilunarvoinen Aadallekkin! Zara sen sijaan ollut useamman vuoden hormonihirviö, ennen juoksuja terrorisoi alkuvuosina Mollaa ja nyt kohteeksi on vaihtunut Keiju. Josko nuo feromonit helpottaisi Zarankin elämää ennenkuin pääsee leikkuriin. Lisäksi meillä on noille harjakoirasankareille jäänyt juoksuista "päälle" mm. kissoille haukkuminen sekä sisälle merkkailu. Riittää että menen saunaan niin jo vain on koivet nousseet. Sisälle meillä ei merkkailla paitsi ennen juoksuja ja nyt viime juoksujen jälkeen, jotka oli joulu-tammikuussa, tämä on tosiaan jäänyt "päälle". Josko tuo ihme vekotin laittisi noiden harjakoirienkin feromonit kuntoon, tiedä sitä.
Haihduttimen käyttökokemuksista kuulisin toki mielelläni myös muilta lisää, joten laittakaahan kommenttia mikäli on kokemuksia, hyviä ja/tai huonoja.
Vuoden ekat synttäritkin juhlittu! Nimittäin porukan wanha prouvva Aada täytti 11-vuotta 12.2! Synttärikuvat jäi ottamatta, neiti päätti tipauttaa karvansa ja on nyt suoraan sanottuna ihan järkyttävän näköinen. Semmoinen puolipitkäkarvainen labbis :-D Joten odottelemme karvojen kasvamista. Aada on ollut tervekuntoinen, verikokeet ja sydän oli syksyllä ok kun kävimme hammaslääkärissä. Vauhtia piisaa likimain entiseen malliin. Alku viikosta käteeni osui Aadan korvan läheltä posken seutuvilta n. herneen kokoinen patti, jota nyt seurailen kuinka nopeasti kasvaa ja muuttuu.
Vihdoin myös löysin koirahierojan tästä meidän lähimaastosta. Ja vieläpä tuttavapiiristäni:-D Mari Kolkkala (facesta löytyy sivut tmi Mari Kolkkala) oli kouluttautunut koirahierojaksi ja laittanut firman pystyyn. Mari käy myös paljon muualla hieromassa, kannattaa kurkata face-sivuilta aikataulut missä Mari milloinkin menee :-)
Klaara siis pääsi Marin käsittelyyn. Klaaralla on ollut takapää, eritoten oikea takajalka jumissa ja siten myös hännän seutu jumiutunut.
Pakko myöntää, ensimmäinen hieronta hieman pelotti. Kuinka Klaara käyttäytyisi, onneksi olimme vieraalla maaperällä, joten uskoin Klaaran olevan vieraskorea. Alkuun Klaaraa jännitti ja paljon. Tai ahdisti. Klaaraa ehkä vähän jopa naurattikin, mutta kun otettiin oikea takanen käsittelyyn, taisi likka melkein tukehtua kuolaansa.Selkeästi kyseisen jalan hieronta sattui. Kalvot olivat polvesta alaspäin jumissa. Näin kuinka Klaaraan samalla sattui, mutta tuntui kuitenkin hyvältä, helpottavalta. Oikeastaan koko takapään hieronta näytti sattuvan ja tuntuvan hyvältä. Klaara ei siis muutoin kuin omin pienin elein näyttänyt kivun. Hieronnan loppuvaiheessa Klaara oli selkeästi rauhallisempi ja jopa hieman hymyilikin.
Hieronnan jälkeen neiti oli niin poikki hierontasessiosta että vaivoin jaksoi hypätä autoon ja nukkuikin melkein koko kotimatkan :-D
Seuraavan hieronnan varasin vajaan 2-viikon päähän ensimmäisestä, Marin suosituksesta. Tänä aikana tutkailin Klaaraa entistä enemmän. Nopeasti Klaara alkoi käyttämään myös oikeaa takajalkaa enemmän. Ja asia, jonka en edes ollut huomannut olleen vähissä, oli palannut. Nimittäin hännän heilutus! Ensimmäisen ja toisen ajan välillä Klaara on selkeästi näyttänyt siltä kuin odottaisi pääsevänsä uusinta käsittelyyn.
Seuraavalle käsittelylle Klaara lähti suurella innolla, joka sitten latistuikin arkoja paikkoja käsiteltäessä :-D Tällä kertaa neiti oli paljon rauhallisempi kuin edellisellä kerralla. Olen erittäin tyytyväinen jo näiden kahden käsittelykerran jälkeen tulleisiin tuloksiin. Toki jumituksia vielä on ja ensi kuussa menemme Marin käsittelyyn jälleen. Mari myös käsittelee koiraa varmoin ja tottunein ottein, ekalla kerralla tuli hieman sellainen fiilis ettei Klaara olisi uskonut että vieras tyyppi voisi löytää ne arimmat kohdat. Ja erittäin hienoa ettei koiraa ollut pakko laittaa väkisin makuulle (valitettavasti olemme Klaaran kanssa törmänneet myös tähän, koska "kun kaikki muutkin koirat ovat olleet tässä asiassa makuullaan", sopii kokeilla laittaa reilut 50kg väkisin makuulle.... ) vaan molemma hieronnat on onnistuttu tekemään koiran seistessä, muutoinkin koiran ehdoilla. Lämpimät kiitokseni tätäkin kautta Marille! :-)
Ainoa miinus oli ensimmäisen kerran jälkeisen päivän omien jalkojen kunto. Olin sen verran maitohapoilla että voitte vain kuvitella sitä tunnetta jaloissa :-D Ei ollut ergonomia itsellä ihan kunnossa ei.
Lumisen aurinkoisia talvipäiviä lukijoille! :-)
